Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Pelaaminen

• Yksikön 1. (minä) tai 3. persoona (hän), imperfekti
• Tekeminen ilman merkkejä, Nimi-kohtaan nettinimesi, roolin alkuun:
Hahmosi nimi - Ryhmä (Jos hahmosi ei kuulu mihinkään viralliseen ryhmään, riittää pelkkä hahmon nimi)
• "Puhe" ♦ [Ajatukset1] ♦ »Ajatukset2« ♦ *Unet* ♦ (Roolin sisäiset kommentit) ♦ //Muut kommentit

Yleinen Säätila & Vuodenaika
Tänä vuonna talvi on tullut myöhään, sillä tavallisesti lunta olisi jo yli metrin lokakuun puolella. Mutta nyt lumi on laskeutunut maahan vasta marraskuun lopulla.
Metsissä, ja muuten suojaisilla paikoilla lunta on maksimissaan n. 25cm, jopa maa ja sen kasvillisuus saattaa vielä pilkottaa jostain. Aukeille paikoille lunta on voinut kerääntyä jo yli puoli metriä. Lunta on kuitenkin tiedossa paljon enemmän.
Sää on pääosin kirkas, aurinko saattaa paistaa ja tähdet näkyvät selkeästi taivaan kannella, mikä myös kielii varsin napakoista pakkasista. Päivisin pakkanen vaihtelee -5ºC//-15ºC, mutta yöllä pakkanen voi nousta jopa yli -20ºC. 

Vuorokausilaskuri "Roolipelin korkein ajanlasku, päivien kuluminen"
Päivä 1, Aamupäivä « vuorokaudenaika ei aina täsmää
Jälkeen jääneet

 

Roolipeli  [ Kirjoita ]

Nimi: Jansku

09.04.2016 17:01
Saaga

Rastas lähti pois ja katselin hetken toisen perään, kunnes levittelin siipiäni ja nousin ilmaan. Lähdin kohti peltoja, joiden luota ateriani löytyisi. Kyllähän metsässäkin saattoi hiiriin törmätä, mutta se oli harvinaisempaa, ne kun viihtyivät paremmin niityillä ja pelloilla ja muutenkin suurilla aukeilla paikoilla. Päästyäni pellon reunalle, laskeuduin alas koivun oksalle ja katselin sieltä käsin peltoa, etsien jotain merkkiä hiiristä, päästäisistä tai muista pienistä nisäkkäistä. Huomasin liikettä vähän kauempana ja ääntäkään päästämättä lähdin kohti hiirtä, napaten sen kynsiini ja palaten sitten samaiselle oksalle aterioimaan.

Nimi: Kofeiini

31.03.2016 17:38
Jay

Tyytyväisenä siitä, että Saagakin oli tajunnut jutun juonen, Jay otti tuulta siipiensä alle ja kiepsahti pari kertaa ilmassa oksan vieressä.
"Varmasti", se sanoi niin hartaan luottavaiseen ja melkein uneksivaan sävyyn, että pakkohan Saagankin olisi tajuta kuinka hauska rastas olikaan, eiköstä vain? Jay koetti nyt parhaansa mukaan pysyä paikoillaan ilmassa ja se katsoi nokkelasti pöllön kellertäviin silmiin omilla tummilla, kirkkaina loistavilla nappisilmillään.
"Ja sitten voin sanoa sinua kamuksi, eikö niin? Sittenhän olemme jo melkein perhetuttuja", Jay todisteli ja esitti varsin sujuvasti lujasti asiaansa luottavaa lintua sarkastinen sävy äänessään. "Ei vaitenkaan. Oli hauska tavata ja hyvää hiirijahtia sinullekin ja... ja... no, niin poispäin. Heh." Jay nyökäytti päätään eräänlaiseen kohteliaaseen kumarrukseen ja pöllön vastausta odottamatta tiuhensi siiveniskujen väliä ja liihotti tiehensä kaupunkia kohti huolettomana silmukoita kiepautellen.

Nimi: Jansku

24.03.2016 18:18
Saaga

Jay oli ihan mukavaa juttuseuraa, vaikka aluksi se olikin ollut vähän ärsyttävä. Keskusteluaiheet alkoivat kuitenkin olla jo lopussa, enkä minä ainakaan mitään kysytävää tai juteltavaa enää keksinyt. Eikä tainnut rastaskaan, sillä se alkoi tehdä lähtöä. Nyökkäsin toiselle ja paransin asentoani oksalla.
"Kiitos samoin. Kohtaamme varmasti vielä joskus." sanoin hyvästini toiselle ja kunhan olisi Jay lähtenyt oikoisin siipiäni ja lehahtaisin lentoon, kaartaen kohti metsää ja peltoja. Kyläreissu saisi jäädä myöhemmälle, nyt halusin jälleen ruokaa ja sitähän pelloilta löytyi runsaasti.

Nimi: Kofeiini

24.03.2016 16:42
Jay

Jaysta oli ihan hauskaa päästä puhumaan muille pitkästä aikaa, mutta toisaalta rastas halusi nyt ottaa hieman etäisyyttä ja katsoa asiaa - siis tuttavuutta - myöhemmin. Enää oli vaikea keksiä mitään sanottavaa tai kysyttävää itsestäänselvyyksien lisäksi, kun oltiin kuitenkin vielä melko tuntemattomia toisille. Ja Jaylla olisi muutenkin vielä hommia; nälkä kurni vatsassa. Mistä sekin oli siihen tullut, Jayn mielessä välähti, mokoma. Äsken se oli ollut vielä poissa.
"No, jos sallit... minun täytyisi kuitenkin tästä jo lähteä. Oli hauska tavata, Saaga."

Nimi: Rawca

21.03.2016 21:32
Koendra – Kendaer

Aamupäivä oli alkanut valoisana. Jopa niin valoisana, että suorastaan oli tuskaa katsella ympärilleen. Aurinko oli paistaa möllöttänyt koko aamun, eikä näyttänyt lopettavan vielä pitkään aikaan. Hassua, vaikkei vielä kevään puolella oltukaan, kultaiset säteet olivat ihan kunnolla lämpimät. Kova pakkashanki oli sulanut märäksi, valkoiseksi mössöksi, joka vain lisäsi silmien tuskaa. Vedestä kiiluva hanki vain taittoi auringon valoa kahta kauheammin. Jos tiesi mitä lumisokeus oli, tiesi oikein hyvin millainen oli maailma juuri nyt Koendran silmissä.
Kirkkaasta valosta oli koiras sukeltanut läpi varjoisien kuusenoksien, ja äkillisen valomäärän vaihtumisen päätteeksi ei koiras nähnyt minkäänlaisia värejä, joiden olisi pitänyt kuulua kuusitunnelin jälkeiseen maailmaan. Harmaata, epämääräisen sumeaa ja kirkkaat kohdat olivat sitten pistävän valkoisia. Käytännössä ei kuukkeli nähnyt hevon paskaakaan, joten kesken lennon oli koiras laskeutunut törmäyksen omaisesti, valoisalla puollella olevalle kuusenoksalle. Ihan vain päätään selvittääkseen, tai tarkemmin ottaen silmiään.
Siinä hybridi sitten siristeli tummia sielunpeilejään, ja yritti katsoa hieman yläviistoon, jonnekin vehreisiin männyn ja kuusen oksiin, tai mieluummin niihin kuin kiduttavaan lumeen. Olo oli perin kummallinen, jota vain tähditti linnun painosta hetken ajan huojuva kuusenoksa. Pian senkin liike tasoittui, ja maailman kieppuminen linnun ympärillä lakkasi.
Säätäkin ehti kirjokuukkeli ihmettelemään, sillä edelleenkään ei vuodenaikaa voinut ihan vielä laskea kevääksi. Odottamaton lämpö kuitenkin sai jääpuikot soittamaan tippuvien vesipisaroiden melodiaa, ja ohuimman lumikerroksen omaavat puiden oksat olivat menettäneet taakkansa, ja nyt ne kieppuivat lämpimässä tuulessa perin iloisina. Sellaiseksi koiras oksat kuvailisi, jos puilla nyt mitään inhimillisiä piirteitä olisi. Ja se mikä nyt Koendraa mietitytti, oli se että kaikkialla tuoksui kevät, mutta silti ei olisi pitänyt olla. Tosin, tämä talvi oli ollut perin kummallinen, talvi oli tullut myöhään, ja ilmeisesti myös lähtisi aikaisemmin. Kai se oli hyvä että huono. Tai sitten Koendran oma sisäinen kello oli kokenut kolauksen ja jos koiras nyt miettisi tarkemmin, tulisi kendaerilainen todenneeksi, että tämä talvi oli kiitänyt kuin pikkukala konsanaan. //höpsö mielikuva, mutta kalat ovat ihan hurjan nopeita x)//Kesä tulisi nopeammin, mutta luonnon tasapaino järkkyisi. Kuten myös Koendran, jos koiras ei nyt saisi rauhaa.
Jenda, mainittakoon että se oli perin huvittava nimi, tai ainakin Koendran mieleen nousisi siitä vain kuva Jee:tä huutavasta hupsuttelijasta. Jo nimen kuullessaan Koedran naamalle nousi pieni hymy, jota koiras ei suinkaan yrittänyt peitellä. Nimestä tuli mieleen aurinkoinen tyyppi, oikein elämäniloa tihkuva heppu, joka hauskuuttaisi ympäröivää maailmaa kuin orjana toimisi. Voi kuinka Koendra yllättyikään, kun pirtsakka kuvaus osuikin hyvin paljon kohdalleen tämän tiiraneitokaisen tapauksessa. Oliko Koendra vai kenties tämän vieraan linnun vanhemmat olleet jonkin sortin selvännäkijöitä? Sellaiseksi ei Koendra itseään allekirjoittanut. Sillä vasta vähän ajan kuluttua Koendra tajusi mokoman mielikuvan tulleen ihan puhtaasti toisen linnun eleistä ja puhetyylistä. Ja Koendran olisi kuulunut olla hyvä tuollaisessa? Noh, ei juuri nyt, kiitos tämän tiirasen. Koendra oli kyllä ollut aikeissa kertoa ajatuksensa tuosta hassusta yhteensattumasta tiiran kanssa, mutta aiemmin mainittu syy oli yksi, miksei koiras sitä tehnyt. Toinen syy voisi olla se että kohtaaminen vain pitkittyisi, mihin Koedralla ei olisi juuri nyt ollut mielenkiintoa. Aluksi oli ollut koiraan aikeena vaikka pyytää tätä naarasta mukaansa, näyttäisi sille helpot paikat ruuan saamiseen, vaikkeivat he nyt samaa ravintoa syöneetkään. Koendra tiesi jonkin verran kalapaikkoja, kuten esimerkiksi joen hiljaisemmista osista voisi löytyä jotain lapintiirankin napattavaksi. Mutta pian tuo ilopilleri mielikuva sai lisää väriä, sellaista, mitä Koendra ei olisi halunnutkaan matkakumppanikseen. Nopeasti alkoi mukavasta tuttavuudesta noussut hymy hyytyä. Sillä Jenda oli kirjaimellisesti yhtä älyllisesti kykenevä kuin päätön kana. Sekaisin kuin seinäkello, kaikki muuminsa laaksostaan kadottanut taulapää. Ensihavainto oli se että naaras puhui ihan hirveästi. Koendra oli luullut että kuukkelikoiras itse olisi kova poskisolisti, mutta tuossa keskustelussa ei koiras saanut päästettyä nokastaan edes pihausta. Kommentointiyritykset kääntyivät siihen perinteiseen, mutta aina yhtä koomiseen nokan avaamiseen, jonka jälkeen huomasi ettei voinutkaan enää sanoa tätä asiaa tähän väliin, ja suu suljettiin. Pari kertaa Koendra oli sen tehnyt, ennen kuin luovutti ja siirtyi vastahakoisesti seinäruusuksi. Perin tympääntynyt ilme luotiin lapintiiraan, mutta idioottisekopääikkunaantörmääjä-mielikuva vain vahvistui sillä, ettei Jenda ollut huomaavinaankaan Koendran perin selkeitä eleitä. Lisäksi, Jenda puhui käsittämättömiä, pääosin vain itsestään, ja hypähteli aiheesta toiseen kuin vauhkoontunut ristihuuli. Tuohon naaraaseen ei eräkävijöiden sielunlintu koskisi näin kuvainnollisesti edes pitkällä tikulla, vaikka ei koiraan mielessä mitään sellaista ollutkaan, mutta tuo tiira ei kelpaisi edes seuraksi. Suunnitelmien voltinheitto ei kuitenkaan ollut ollenkaan vaivaannuttavaa, vaikka paikalle pysähtyminen olikin vähän kaduttanut. Tilanteesta oli helppo irtautua, sillä oli sanomattakin selvää, kuinka tyhmä Jenda oli. Ei toista oikeastaan voinut sanoa mielisairaaksi, Koendra ei moista osa-aluetta oikein tuntenut, ja kyllähän jotkut vain olivat yksinkertaisesti täydellisiä idiootteja.
Koendra ei muistanutkaan, milloin viimeksi oli paennut toista lintua, mutta tuo väärään suuntaan raksuttava seinäkello oli lähtenyt jostain sekopään syystä perään. Ei Koendra uskonut Jendan olevan vaarallinen sillä tavalla, mutta pienikokoisen lapintiiran seura vain oli käynyt erityisesti perään lähtemisen seurauksena ahdistavaksi. Siispä niin valkeaa valoa, kuin vielä valkeampaa lintua pakeneva Koendra oli pienen etumatkan saatuaan sukeltanut kuusenoksien suojaan, antaen metsään soveltuvan värityksensä tehdä tehtävänsä. Tiiraa ei selvästikään ollut luotu puiden lomassa lentämään, sillä Jenda ei ollut hurjan ketterä. Koendraa nopeampi tuo isompi ja pitkäsiipisempi naaras kyllä olisi, mutta mitä hyötyä oli kulkea tuhatta ja sataa yhteen suuntaan, kun edessä oli puu jos toinenkin. Kirkkaan valon vuoksi oli ollut siperian närhelläkin vaikeuksia väistellä puita ja oksia. Koedra tasoittelisi pyörällä olevaa päätään, särkeviä silmiään kuin aavistuksen kiihtynyttä sykettäänkin kuusen oksalla. Jenda ei varmasti enää löytäisi tänne, ja Koendra oli kiitollinen että tuo hoilaaja oli paljastanut olevansa vain matkalainen. Jenda ei tuntisi tätä metsää, eikä myöskään tulisi vastaan, toivottavasti ikinä uudelleen. Huhhuh, olipa tämäkin ruuanhak- varastusreissu... Koendra uskoi nauravansa jutulle viimeistään kerrottuaan sen Jokiluolalla oleskeleville, mutta nyt vain ärsytti. Itse asiassa niin paljon, että jonkin aikaa kirjokuukkeli vain pörhisteli leveän pyrstönsä sulkia, ennen kuin jatkaisi vielä alussa olevaa matkaansa. Heh, vähän niin kuin kakadu kohotti töyhtönsä tunteiden virratessa kiehuvassa kopassa. Tosin, eihän Koendra tiennyt mitään sellaisesta elukasta kuin kakadu. Olisi kyllä nauranut noin tyhmälle nimelle, jos otus paljastuisi linnuksi.

Nimi: Jansku

04.03.2016 19:44
Saaga

Tapitin jälleen rastasta kellertävillä silmilläni, merkkinä siitä että sen huomioin ja sitä kuuntelin. Olihan se nyt kohteliaampaa katsoa silmiin puhuessa, kuin olla ettei toista edes huomaisi. Minulla ei ollut ystäviä, läheisiä ei edes tuttavia, mutta kenties Jayn voisi tuttavaksi sitten laskea tästä eteenpäin. Jayn kertomukselle sen kotoseudusta nyökäsin. Rastaskaan ei perhettä omannut, mutta eipä toinen tainnut tietää sitä, etten minäkään perhettä omannut, en ainakaan enää. Tänne en olisi varmaan päätynytkään, jos mitään menneisyyden tapahtumia ei olisi tapahtunut. Jos en olisi sitä maakotkaa tappanut, perhettäni ja kotiani ja sisaruksiani menettänyt.
"Sinulla on suhteellisen samanlainen tarina kuin minulla, mutta uskon, ettet ole tehnyt samoja tekoja kuin minä. Tekoja joita en kadu ja joiden ansiosta olen nyt mikä olen." Kröhöm. Perhe murhattu, ei läheisiä, ei ainakaan oman tietämykseni mukaan ja murhaajalle kostettu. Oli se vain jännää, miten joidenkin kohdalla elämä oli karua jo alusta asti ja joillakin se oli kukilla tanssimista alusta loppuun. Mutta ne kukilla tanssijat eivät varmaan pitkään edes eläneet, koska yleensä karuja kokeneet osasivat perus selviytymistaidot paremmin.
"Totta. Täältä löytyy monia idiootteja, mutta onneksi löytyy niitäkin, joiden kanssa pystyy ihan keskustelemaankin ja niitä on harvassa." totta, totta. Jay oli yksi harvoista, jotka olivat jaksaneet seurassani olla.
Useimmat eivät kestäneet terävää kieltäni tai negatiivista asennettani kylälintuja kohtaan. Olinhan muutenkin melko erakko, en viihtynyt kovin suuressa seurassa vaan parhaiten muutaman hyvän tuttavan kanssa. Oli niitäkin päiviä, jolloin välttelin muita ja halusin olla omassa yksinäisyydessäni ilman häiriötekijöitä.

Nimi: Kofeiini

02.03.2016 22:39
Jay

Pöllön tuijottaessa aina vain kauempana kohoavaa kylää puiden välistä Jaynkin katse viimein seurasi keltaisia silmiä, koiraan aikansa siinä nykyhetkeen keskityttyä. Jay ei ollut kotoisin kylästä tai edes näiltä seuduilta ja, se aikansa katseltuaan, muisteli niitä aikoja silloin poikasena ja harhaillessa pitkin maita ja mantuja. Jay oli kohdannut kaikenlaista ketuista pöllöihin ja ihmisistä janoon, nälkään ja rasitukseen, ja lopulta selviytynyt näille seuduille ja kotiutunut vihdoin kunnolla. Jay viihtyi täällä. Piti vain osata karttaa ihmiset, koirat ja kissat sekä linnuille vääränlainen ruoka kylässä, jättää lähimetsän raadot ja kasvit sekä marjat rauhaan, varoa vihamielisiä lintuja ja tietää parhaat ruoka- ja nukkumapaikat, omistaa vähän suhteita (joiden luomista Jay ei ollut vielä ehtinyt aloittaa) ja osata lentää hyvin, tietää mitä oli turvallista syödä ja nauttia vain elämästä. Jay aikoi ottaa siitä kaiken irti ja paljon oli vielä kokeilematta.
Ehkäpä Saagaan törmääminen olikin ollut kohtalo, alku Jayn tuleville suhdeverkostoille, jotka se levittäisi huolella sinne tänne valikoitujen henkilöiden kautta? Niin. Ehkäpä, ehkäpä.
Jaylla oli vielä paljon koettavaa elämässään.Piti parantaa lentotaitoa, oppia tuntemaan paremmin kaupunkia ja sen salaisuuksia, huhujen ja juorujen lähteet, alamaailma - Jay nautiskeli omasta nokkeluudestaan, vaikka tuskin sellaista tässä tuppukylässä edes olisi - ja muut, ja kokeilla huumeita ja tapella ja selvittää mitä ympärillä oli. Ehkä etsiä sukulaisiakin, sitten joskus?
Jay havahtui kuullessaan Saagan vastaavan ja käänsi päätään katsoakseen pöllöä. Yllätyksekseen se näki Saagan kääntäneen katseensa takaisin itseensä. Hyvä. Pöllö oli ehkä palannut ajatusmatkaltaan nykyhetkeen; Jay mieluummin puhui ja kommunikoi muilla tavoin kuin yritti tavoittaa muissa maailmoissa liitävää, joka oli jossakin jonne itse ei voinut nähdä, samalla kun oli siinä lähellä todellisuudessa.
"Tulen pohjoisen vaaramaisemista, missä on vielä koskematonta korpea. Perhettä en omista. Olen vaellellut pitkään, ja asettunut nyt näille seuduille", Jay sanoi ympäripyöreästi, kertomatta kovinkaan yksityiskohtaisesti mitään. Mitäpä sitä elämäntarinaa turhaan kertoilemaan. Olihan se nytkin kertonut vähintään yhtä paljon kuin keskustelutoverinsa.
"Hauskaa saada joskus jotain järkevää seuraa. Nykyään on niin paljon turhaa väkeä", Jay jatkoi hymähtäen hieman ja liikahti oksalla parantaakseen asentoaan.

Nimi: Jansku

02.03.2016 19:04
Saaga

Tapitin yhä kaupunkia, kuin pohtien jaksaisinko sinne sitten vielä mennä tämän keskustelun jälkeen. Päivä oli toisaalta aluillaan ja jos hoitaisin kyläilyn nyt pois alta, voisin loppupäivän keskittyä metsästämiseen ja metsässä lentelemiseen ja sen tutkimiseen. Se olisi hyvä suunnitelma tälle päivälle. Kuullessani Jayn toteavaan sävyyn sanotut sanat hymähdin pienesti ja siirsin kirkkaan keltaiset silmäni kohti rastasta.
"Hyvä, että olen edes sen verran eduksi pöllöille, että saan jonkun muuttamaan käsitystään niistä." hymähdin, sillä tiesin, etten ollut varmasti mikään paras pöllöjä edustamaan.
Monet olivat rauhallisia ja hyväntahtoisia, kun minä taas olin kieleltäni terävä ja melko luoltaantyöntävä. Ja siitäkin saan kiittää vain ja ainoastaan menneisyyttäni. Sen maakotkan tappaminen oli saanut minut toteamaan, etten saisi kostamalla mitään takaisin, mutta ainakin olin säästänyt tappamalla joidenkin muiden perheitä. Kukaan muu ei ollut sitä aikaisemmin tehnyt, eikä muutosta olisi tullut ellen olisi astunut kuvioihin ja niitä sotkenut.
"Olen kotoisin kaukaa metsien toiselta puolen. Siellä ei ollut ihmisiä ja elämä olikin mukavaa, ainakin alkuhetkillä." Missioni oli ollut maakotkan murhaaminen, jonka jälkeen olin sieltä lähtenyt. Vain sattumien kautta olin tänne päätynyt ja löytänyt itselleni hyvän paikan asua. Kukaan ei kylläkään tiennyt miksi se maakotka oli sellainen tunteeton murhaaja, ei kukaan paitsi itse maakotka, joka ei sitä kylläkään voinut enää kertoa. Harmi, olisi ollut mukava tietää mistä se kaikki johtui, mutta nyt oli aivan liian myöhäistä miettiä sitä. Tapahtunut oli tapahtunutta ja mennyt mennyttä.
"Mistä sinä tulet?" utelin sitten toiselta ja olin huomaamattani siirtänyt katseeni muualle miettiessäni asioita, mutta nyt siirsin sen takaisin rastaaseen.

Nimi: Kofeiini

02.03.2016 18:25
Jay

Kuvitteliko Jay, vai alkoiko Saaga hieman jo lämmetä sille? Jayn silmät pilkahtivat ja se kallisti päätään kuin lapsi, joka miettii, mitä käy jos jatkaa siitä eteenpäin. Hmm. Ehkä ei kannattaisikaan koettaa käydä Saagan hermoille. Tästähän voisi kehkeytyä jokin kohtelias pintapuolinen keskustelu pienen nokittelun jälkeen, kun oli puolin ja toisin pikkuisen tunnusteltu ja otettu sanaisesti mittaa. Jay mietti hetken, miten jatkaa siitä eteenpäin, ja nyt katseli Saagaa varuillaan kulmiensa alta. Jospa tästä nyt päästäisiin etenemään varovaisesti?
"Ehkäpä muutan käsitystäni pöllöistä tämän jälkeen", Jay sanoi toteavaan sävyyn ja hymyili vinosti, "mistä päin sitä ollaan kotoisin?"

Nimi: Jansku

29.02.2016 18:56
Saaga

Ajattellessani menneitä puristin oksaa huomaamattomasti kovempaa. Jos se maakotka jonka oli tappanut, olikin saanut jälkeläisiä ja joskus tapaisin niistä yhden, en tietäisi miten reagoisin. Siinä tapauksessa varmaan hyökkäisin joko kimppuun raivon vallassa tai valehtelisin etten tietäisi kuka oli jälkeläisen isän tappanut. Hmh, sitä en kyllä haluaisi kokea. Ne ajatukset siirsin syrjään ja vilkaisin Jayta, sen udellessa vähemmän terävällä äänellä miten olin päätynyt juuri siihen missä nyt olin.
"Halusin tulla vilkaisemaan kylää pitkästä aikaa. Aikomuksenani ei ollut kuitenkaan rynnätä sinne sokkona, tarkistamatta näkyykö lähistöllä metsästäjiä tai muita jotka voisivat minut pudottaa tai kimppuun hyökätä." kerroin ja siirsin katseeni takaisin kylän suuntaan.
Varovaisuus kannatti, olisi typerää vain mennä ja sitten tullakin ammutuksi. Kissa tai koira nyt ei olisi niin kova vastus, ne eivät osanneet lentää tai ampua, mutta joskus ne hälyttivät ihmiset paikalle ja siitäpä vasta soppa syntyisi. Jayn toteamukselle hymähdettiin, muttei niin väliinpitämättömästi ja kuivasti kuin ennen. Ehkä hiukan iloisemmin ja rennommin.
"Samaa voin sanoa sinusta. Yleensä muut lähtevät pois joko kyllästyttyään tai sitten ne ärsyyntyvät. Keskustelut päättyvät ennen kuin ovat edes alkaneet." tokaisin ja vilkuilin ympärilleni.
Heh, niinkuin se naakka aiemmin. Oli lähtenyt heti pois pienen uhkailun jälkeen ja vain aika kertoisi palaisiko se koskaan ja ennen kaikkea olisiko sillä silloin apujoukkoja mukana. Jay laskeutui alemmalle oksalle ja oli nyt samalla tasolla kanssani. Hmm. Ehkä rastas ei olisikaan niin ärsyttävä, mutta turha herätellä mitään toiveita sen suhteen. Mikään ei ollut koskaan sitä miltä näytti, eikä melkeinpä mihinkään tai keneenkään voinut luottaa.

Nimi: Kofeiini

29.02.2016 18:14
Jay

Vaikka Jay ei pöllöstä niin ihastunut ollutkaan, ei se sentään niin tyhmä ollut, etteikö olisi huomannut Saagan huomion karkailevan onnellisesti muissa asioissa kuin siinä. Saaga tuijotti jonnekin kylän suuntaan ja jotenkin Jaysta vain tuntui, että Saaga ei nyt ollut aivan läsnä siinä. Jayta se ei kuitenkaan häirinnyt, hyvä vain jos pöllö tuijotteli muualle ja pohti jotain muuta kuin Jayta. Saaga ei kuitenkaan näyttänyt millään ottavan Jayn tekemisistä itseensä ja vaikka se kiusasikin Jayta, Jayn oli pakko tunnustaa, että sitkeä tyyppihän tuo toinen oli. Pysyi sanassaan ja eikä madellut toisten edessä. Kun pöllöä ei näyttänyt enää kiinnostavan Jay, Jayta itseään sen sijaan kiinnosti pöllö.
"Miten olet sattunut osumaan juuri nyt juuri siihen?" Jay kysyi vähemmän terävällä, melkein jopa ystävällistä muistuttavalla äänensävyllä ja kallisti päätään, tunnustellen vähän, että noh, oltiinko sitä jo lähdössä vai jäisikö pöllö niitä näitä puhelemaan.
"Täytyy myöntää, että olet sitkeämpi kuin luulin. Puhtaampi. Monet muut olisivat jo osoittautuneet vähemmän arvokkaiksi tuttavuuksiksi, mutta sinä olet jotenkin aito etkä mikään hännystelijä. Kylässä sellaisia lintuja on harvaan", Jay totesi neutraalisti ja hypähti alemmalle oksalle päästäkseen samalle tasolle Saagan kanssa. Oksahan nyt oli vain parikymmentä senttiä alempana kuin äskeinen, mutta parempi kuitenkin. Jay tarkkasi Saagaa tummilla karhunvatukanmarjaa muistuttavilla silmillään ja pohti, menikö nyt yli, vai saavuttaisiko se jonkinlaisen yhteyden tuohon pöllöön.

Nimi: Jansku

29.02.2016 14:51
Saaga

Pyörittelin silmiäni, kun toinen alkoi tuhahdella ja haukotella. Jos sitä väsytti tai tylsistytti niin lähtisi sitten. En ollut tullut lähelle kylää jaarittelemaan, jonkun pikku rastaan kanssa. Olin tullut kylää tutkimaan pitkästä aikaa, enkä ryntäisi sinne varmistamatta ettei lähistöllä ollut metsästäjiä tai muitakaan petoja.
"Älä oleta, että kerron jokaiselle vastaantulijalle avoimesti mitään itsestäni." tuhahdin.
Typerä pikkulintu. Oli hyvä, että edes nimeni kerroin, mutta enpä minä sitten mitään muuta sille itsestäni sitten kertoisi, kun ei se typerä edes tajunnut saaneensa tärkeää tietoa. Nimekseen rastas kertoi Jay ja puhui kuin olisin tyhmä. Pyörittelin jälleen silmiäni ja hymähdin tylsistyneenä.
"Älä puhui kuin olisin jokin vähä-älyinen, niinkuin huumautunut tilhi, jotka lentelvät päin puita pihlajanmarjoja syötyään." murahdin ja siirsin katseeni hetkeksi muualle.
Hus pois tällaiset ärsyttävät pikkulinnut, jotka eivät osanneet nokkaansa pitää kiinni. Pysyin kuitenkin viileän rauhallisena ja tyynenä, enkä ottanut toisen ärsttävyyttä kuuleviin korviini. Antoi toisen yrittää ärsyttää, en minä sen kimppuun hyökkäisi tai siitä välittäisi. Katselin ympärilleni ja vilkaisin kirkkaalle taivaalle. Päivä oli vasta aluillaan, aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja sää oli selkeä. Oli kylmä, mutta yöllä oli kylmempääkin. Olihan sitä joskus keskitalvella niitä purevia paukkupakkasia, mutta tänä vuonna niitä ei ollut paljoakaan ollut. Syynä varmaankin se myöhäinen talvi ja lämmin pesä missä yöt viettää. Harvoin juttelin muille linnuille, sellainen yksineläjä ja erakkoluonteinen enimmäkseen olin. Poikasena ja nuorempana olin ollut ystävällisempi ja paljon mukavempi vieraita kohtaan, mutta se kirottu maakotka oli kaiken muuttanut. Noh, ainakaan se ei enää voinut kenenkään perhettä murhata tai aluetta vallata, siitä olin pitänyt huolen. Moni perheensä ja kotinsa menettänyt, sekä maakotkan kauheukset tuntenut olisi varmasti minua kiittänyt, mutta koska tappelu oli yöllä ollut, olin jo kaukana, kun muut löysivät kuolleen maakotkan. Katsoin kellertävillä silmilläni kohti kylää ja kyllä Jaykin varmaan huomaisi, etten sitä niin paljon huomioinut. Arvaanko oikein, että se joko asiaa kysyisi tai olisi hiljaa siitä asiasta? Hmh, ei toinen voinut ymmärtää asioitani vaikka niistä kertoisinkin, mutten silti kertoisi. Ei varmaan kukaan saisi tietää menneisyydestäni sen enempää, kuin että sen maakotkan olin tappanut. En kertoisi syytä tai mitään muuta.

Nimi: Kofeiini

29.02.2016 06:54
Jay

Jay oli nähnyt kotkien kaartelevan majesteetillisesti kaukana korvesta häämöttävien vuorten yläpuolella monta vuodenaikaa sitten, kun ei ollut vielä asettunut asumaan tähän kylään ja sen ympäristöön, ja tiesi kunnioittaa niiden suurta kokoa ja taitoja. Eihän se ollut kotkan kanssa tieten tahtoen mennyt tappelemaan, mutta vaikka se arveli Saagan olevan sille turhan iso pala nieltäväksi, sitä suoraan sanoen olisi haluttanut lentää tuota yhä vain tuijottavaa ja istuessaan turhan piikikkäitä huomautuksia latelevaa pöllönaarasta päin. Mokoma ylimielinen huhuilija. Luuli kai olevansa turvassa sen vuoksi että oli suuri, hyvä lentäjä ja aivan selvästi halveksi kylälintuja ja itseään pienempiä. Sen nyt kuuli sokeakin, jos ei jo nähnyt tuosta keltaisten lamppusilmien peittelemättömästä tuijotuksesta. Kiukku sykähti Jayn sisällä. Mikä oikeus pöllöllä oli arvostella kylässä asuvia ja pikkulintuja, vaikka itse elelikin viiden tähden elämää metsässä ja hyökkäili luultavasti sanojensa vastaisesti kaiken liikkuvan päälle, varmaan tappoikin pikkulintuja, kun petolintu nyt vain sattui olemaan? Toivottavasti mokoma pöllönkuvatus erehtyisi syömään myrkyllisen raadon metsistään, lähimetsästä ainakin sellainen löytyisi. Ajatus tyynnytti Jayta hieman, vaikka yhä sitä kismittikin toisen niin viileän rauhallinen, pisteliässanainen käytös ja se, ettei se voisi tehdä mitään pöllölle. Tai siis jos ei aikansa kuluksi päättäisi järjestää jonkinlaisen ansan Saagalle, mutta ei Jay sellaiseen jaksaisi alkaa. Yksi pöllöntyperyshän tuo oli, samanlainen huhuilija kuin ne muutkin.
"Nimesi itsessään ei paljoa kiinnosta… Saaga", Jay tuhahti sitten. "Niin kuin ne perimätietoihin pohjautuvat kertomukset vai? Onpa omaperäistä." Jay haukotteli mielenosoituksellisesti. "Aloit kuitenkin käydä turhan uteliaaksi siihen nähden, ettet ollut itse kertonut itsestäsi mitään, joten piti yrittää pitää kasvoja yllä ja kysyä jotain sinusta." Jayta kiusasi edelleen pöllön suuret puheet, ja nyt se yritti melkein huomaamattaan piiloärsyttää Saagaa saadakseen syyn tapella. Pari sulkaa jos saisi muistoksi, niin se riittäisi, sen jälkeen voisi helposti piiloutua kylään. Pöllö kun ei sitä sieltä löytäisi, kaupungin sokkeloista. Sellainen iso köntys kun oli. Mutta jos pöllö ei tekisi mitään erikoista, niin sitten Jay vain jatkaisi ärhentelyään. Luultavasti Saaga olisi kuitenkin pian tiukannut uudelleen Jayn nimeä tai kommentoinut jotain se puheisiin ja mielenosoitukselliseen elekieleen, joten Jay katsoi parhaaksi kertoa sen kolmikirjaimisen sanan, jota nimenä pidettiin.
"Jay. Minä." Se painoi nokkansa rintaansa. "Jay." Jay päästi nokastaan sarjan napsahtelevia ääniä ja tuijotti pöllöä hävyttömästi mielessään virnuillen. Mitäköhän Saaga sanoisi sen karkealla elekielellä tehostetuista sanoista, jotka se niin hitaasti oli toiselle lausunut, kuin puhuisi ehkä vähä-älyisemmällekin tyypille? Jay osasi kyllä selviytyä; se tappeli, löysi ruokaa, nukkumapaikkoja, lensi paremmin kuin kukaan muu kylän rastas, väisti kylän koirat ja ihmiset, selvisi pöllön hyökkäyksestä, ja ainoa vika oli sen tappelunhaluinen ja röyhkeä luonne. Siitähän ne ongelmatkin suureksi osaksi johtuivat. Saaga kuitenkaan tuskin tiesi Jayn taidoista, ainoastaan sen että typerähän tuo koiras muiden silmissä usein oli. Ja varmasti etenkin Saagan suurissa töllötyssilmissä. Vähät Jay siitä välitti, ei tuo vähemmän miellyttävä tuttavuus sen hauskaa elämää ollut pilaamassa. No, mitäs se nyt sanoisi? Huhuu siellä?

Nimi: Jansku

28.02.2016 19:25
Saaga

Tuijotin yhä toista ja arvioin sitä katseellani. Ärsyttävä pikku rastas toinen oli varmasti, kuten ne kaikki muutkin. Ja jotkut ihmettelivät, miten se ei saanut ystäviä. No ehkäpä se johtui siitä, että kaikki muut olivat sellaisia idiootteja, joiden kanssa ei voinut kunnolla keskustella. Pikkulintu oli ja pysyi, eikä näköjään välittänyt siitä hyökkäisinkö päälle vai en.
»Sitkeä yksilö. Turha enempää kuitenkaan odottaa, suutaan soitteleva räkättäjä se varmasti on kumminkin.« tuhahdin mielessäni ja vilkuilin ympärilleni.
Toinen kertoi asuvansa kylässä, mutta liikkuvansa lähistöllä ja muutakin turhanpäiväistä se sepotti. Päläpäläpälä. Eipäs paljoa kiinnostanut missä toinen liikkui ja oliko sillä mitään pöllöjä vastaan.
"Huonoja kokemuksia vain pöllöistä?" hymähdin, kun toisen tokaisun sävy oli aivan eri, kuin mitä se sanoi.
Mikäs oli saanut pikkuisen pöllöjä niin inhoamaan? Oliko joku sen kimmppuun hyökännyt ja pikkuisen raadellut. Olisi iloinen, ettei ollut maakotkan kanssa tapellut, vaikka sekin oli ollut vanha niin kova vastus silti. Ihmeen kaupalla se oli sen saanut kaadettua. Toinen asetteli ehtoja, jotta saisin tietää kuka se oli. Hah, äkkipikaisuuttakin toisesta löytyi.
"En tuhlaa voimiani turhanpäisiin tappeluihin tai hyökkää ilman syytä kenekään kimppuun." totesin viileän rauhalliseen sävyyn toiselle ja paransin asentoani oksalla. Toinen tuijotti takaisin, osoittaen ettei pelännyt ollenkaan, mutta en minä sen tuijotuksesta välittänyt, tuijotin vain sitä kellertävillä silmiläni tarkkaan.
"Nimi on Saaga, asun metsässä ja sitä rataa. Turha tässä nyt mitään elämänkertaa alkaa kertoa, enkä muutenkaan siitä vieraille puhuisi. Joten mikä on nimesi kylälintu?" kerrottuani lyhyesti itsestäni utelin toisen nimeä.
En jaksanut alkaa toisen kanssa siitä väittelemään kumpi oman nimensä ensin kertoisi ja miksi edes ottaisin selvää siitä miten hyvin toinen tappeli. Typerä lintu se oli ja turhan äkkipikainen. Kunhan jonkun minuakin isomman ja ärhäkämmän kohtaisi saisi se kunnolla turpiinsa jos ei osaisi nokkaansa kiinni pitää.

Nimi: Kofeiini

28.02.2016 19:04
Pöllön olemus oli välinpitämättömästi viileän rauhallinen, kun se tuijotti puhuessaan Jayta pistävillä keltaisilla silmillään. Jay ei ollut pitkään aikaan tavannut pöllöä, edellisellä kerralla niin oli käynyt kun se oli vuosi sitten lennellyt kylässä turhan railakkaasti siihen nähden että oli keskiyö ja häirinnyt erään huuhkajan oleskelua puussa. Aina ne pöllöt olivat istunnollaan jossakin missä oli runko, oksat ja kesäisin lehdetkin, ja jos ne eivät valittaneet, ne olivat epäkohteliaita. Kuka niistä jaksoi välittää?
“Riippuu siitä, mitä haluaa.” Jay oli varuillaan, olihan toinen sitä kookkaampi ja se tiesi tappeluun päättyneen edellisen kohtaamisen ansiosta, että pöllöille ei olisi kannattanut uhitella. Ellei siis haitannut, vaikka menettäisi tusinan sulkia ja saisi haavoja siipiinsä. Jay oli kuitenkin liian ylimielinen lähteäkseen tai pysytelläkseen vaarattoman oloisena. Ei sitä huvittanut alistua epäkohteliaan pöllön pompoteltavaksi, se oli liian ylpeä. Eikä tässä ollut mikään kiire. Hyvin ehdittäisiin selvitellä, kuka oli kuka ja mitä kukin halusi. Ehkä jopa kumpi oli parempi tappelija. Isoilla linnuilla oli mittaa ottaessa kuitenkin omat heikkoutensa pieniin verrattuina.”Asun kylässä, mutta liikun lähistöllä.Minulla ei ole ketään seuranani. Eikä mitään pöllöjä vastaan, elleivät ne ala uhitteleviksi”, Jay tokaisi "minulla on paljonkin pöllöjä vastaan"-sävyyn, luoden pöllöön halveksivan vilkaisun. “Jos haluat tietää tarkemmin kuka olen, voit kertoa ensin itsestäsi tai tulla ottamaan selvää, osaanko tapella.” Pöllöjä ehkä pidettiin viisaina ja ystävällisinä, mutta ne olivat kaikkea muuta! Jököttivät puissaan, haastoivat riitaa ja olivat töykeitä. Huh-uh. Jay tuhahti hiljaa paljonpuhuvaan sävyyn, tuijotti suurempaa lintua muutaman sekunnin ajan takaisin tummilla pienillä silmillään osoittaakseen, ettei pelännyt sitä, ja käänsi päätään upottaen nokkansa höyheniinsä. Se suki niitä pari kertaa kuin pöllöä ei olisikaan siinä muutaman metrin päässä ja pörhisti niitä jääden taas liikkumattomaksi tuijottamaan pöllöä.

Nimi: Jansku

28.02.2016 17:23
Saaga

Tarkkailin kylää männystä, johon olin pysähtynyt. Seisoin siinä oksalla patsaan tavoin hievahtamatta ja sanomatta mitään. Tuijotin vain keltaisilla silmilläni kohti kylää, mitä nyt välillä vilkuilin ympärilleni. Olin kylläinen, nukkunut yöni hyvin ja muutenkin päivä olisi ollut oikein hyvä, ellei se typerä naakka olisi minuun törmännyt. Noh, sainpa sentään sen hiljenemään ja säikähtämään. Heh, ainakin se nyt osaisi eteensä katsoa ja varoa mitä sanoisi ja kenelle. Joskus niitä naakkoja näki liikkuvan isoinakin joukkoina, kunhan ei se kyseinen naakka olisi niin pahasti loukkaantunut, että kertoisi siitä muille lintutovereilleen kylässä. Kylälintuhan se oli. Pikkuinen ihmisten lellikki. Hymähdin ja huomasin siinä ympärillen vilkuillessa minua pienemmän linnun lentelevän suhteellisen läheltä. Paransin asentoani ja ryhtiäni ja silloin toinen minut huomasi. Toisen ilme sai minut hymyilemään pienesti, kun siirsin keltaiset silmäni sitä kohti. Pienempi rastas naksautteli nokkaansa paheksuvasti, mutta en minä siitä välittänyt, tuijotin vain sitä tunkeilevasti.
"Onko tänään kaikilla vai silmät kateissa, kun ei osata ympärilleen katsoa?" hymähdin ja kohotin toista kulmaani hiukan toisen sanoille.
"En ole kamusi. Ei ole minun vikani jos niin pahasti säikähdit. Tarkkaile paremmin ympäristöä, tai joudut pian saaliiksi." vastasin ja venyttelin pitkiä siipiäni, laskien kulmani alas ja tuijottaen yhä toista tunkeilevasti ja tutkivasti. Mikä vaivasi ihmisten lellikkilintuja, kun eivät silmiä omistaneet? Aina oltiin säikkymässä ja törmäilemässä. Herkkähipiäistä ja pelokasta seuraa, kun pienestä haukkumisesta ja maahan painamisesta sekin naakka säikähti ja suuttui.
"Kuka olet lintujasi?" kysyin ja pidin ainakin vielä rauhallisen ja väliinpitämättömän oloisen sävyn äänessäni. Kuka tietää jos tämäkin yksilö olisi herkkä ja suuttuisi, kun jotain pahaa sanoisi. Tulisi itku ja pitäisi sitten mamman suojelevien siipien turvaan lentää ja itkeä miten isompi pöllö kiusasi. Hmh, typerät ihmisten lellikit.

Nimi: Kofeiini

28.02.2016 16:15
Jay

Tuulenvire hyväili auringon kultaamaa pehmeää sulkapeitettä ja tummat, kirkkaat silmät tarkkailivat ympäristöä rastaan istuessa koivun havisevilla oksilla. Jaylla oli karheasta mustavalkeasta puusta tukeva ote varpaillaan ja se istui aloillaan erehtymättömän tarkasti, horjahtamatta kertaakaan tasapainosta. Jay oli valinnut paikkansa korkealta koivun latvuksista ja nyt hoikat, lehdettömät oksat huojahtelivat hiljaa tuulessa sen ympärillä. Lumi oli kinostunut niille ja vaikka Jayn yläpuolelle kaartuvista oksista varisikin pari hiutaletta sen kiiltäville sulille, se ei liikkunut, pörhisti vain vähän pyrstösulkiaan. Siitä oli oikein hauskaa tutkia ympäristöään sieltä ylhäältä ja se näkikin varsin kauas. Pellot levittäytyivät kaupungin tai pikemminkin kylän toiselle puolelle ja ja kaukana siinsi kumpuileva tiheiden puiden vaaramaisema. Sen sijaan Jayn puuta ympäröi ihmisasutus. Siinä istuessaan Jayn veren virtaus kiihtyi suonissa hieman ja sydän sykki ehkä sekunnin sadasosan verran nopeammin kuin tavallisesti. Jayn teki kovasti mieli laulaa, päästää ilmoille kaunis sävel, ja sen pieni pää kallistui sivulle, kun se ajatteli miten naaraslinnut kuulisivat äänen. Samaan aikaan jokin kuitenkin pidätteli sen kurkusta kohoavaa liverrystä. Jokin häiritsevä tunne, vaisto, joka kietoutui Jayn ympärille ja kuiskutti käsittämättömiä sanoja sen korvaan. Laulaminen siinä koivussa tuntui epämukavalta. Koivu oli liian matala, Jayn olisi kuulunut laulaa jossain korpimetsän huimiin korkeuksiin tavoittelevissa kuusissa niin että sen laulu kaikuisi kauniina iltana kauas ja kirkkaana. Jay kuitenkin liversi lyhyesti ja hiljaa eikä sillä äkkiä ollutkaan nälkä. Se oli aikonut pian lehahtaa lentoon termiikin jättämistä nautinnon jälkimainingeista ja lentää etsimään ruokaa, mutta nyt sen mieli oli muuttunut aivan kuin tuuli vaihtoi suuntaa tai nousi kesken seesteisen päivän. Jay halusi etsiä hyvän laulupuun ja sen vaistot vetivät sitä kauemmas kylästä, lähemmäs metsiä. Hetken se huojui levottomasti oksallaan; sitten vahvat siivet avautuivat ja Jay lehahti liikkeelle puusta lyöden niitä tasaisesti nopeata tahtia. Liihottaessaan puiden latvojen tasalla sen varjo heittyi alas maahan ja liikkui Jayta peilaavana tummana hahmona samassa tahdissa siivenisku siiveniskulta. Tähtäillessään linnunsilmiensä katsetta ympäriinsä se etsi siinä sivussa termiikkiä, muttei sattunut löytämään sellaista. Äskeinen olikin ollut poikkeuksellisen iso siihen nähden, että oli talvi eikä kesä. Jay ylitti talojen kattoja ja mutkitteli satunnaisen puurivistön välissä taitavasti kuin esteradalla. Se lähestyi hiljalleen lähimetsää, jolta juuri oli lähtenyt, mutta kääntyi jossain vaiheessa liitoon ja laskeutui lepattaen erään talon harjalle. Sen tarkat silmät olivat nähneet jotain mielenkiintoista kahden, toisistaan välimatkan päässä sijaitsevan talon välissä kulkevalla mutkaisella hiekkapolulla tai pikemminkin polun varressa nököttävässä puussa. Jay jäi hiljaa aloilleen ja sen pyrstö kallistui taivasta kohti, kun se kääntyi katsomaan alas. Lehmuksen oksilla istui liikkumaton patsasmainen hahmo, joka huojui tuulen oksalle aiheuttamien keinahtelevien liikkeiden mukana edestakaisin. Jay havaitsi, että se oli hieman sitä itseään suurempi kookas musta lintu, mutta hahmon liikkumattomuus sai sen melkein luulemaan, että kyseessä oli vain valojen ja varjojen aiheuttama näköharha. Lintu siinä kuitenkin oli. Jay harkitsi itsekseen lähempää tutkimista mutta muisti äkisti laulupuun asian ja energia syöksähti sen lävitse. Unohtaen oudon linnun se levitti siipensä ja heittäytyi uudelleen ilmojen vietäväksi. Nyt se kiisi nopeammin ja päättäväisemmin kuin aikaisemmin ja jätti kovaa vauhtia äskeisen polun taakseen. Lähimetsän puut alkoivat jo häämöttää edessäpäin ja Jay hidasti hieman vauhtiaan harventamalla siiveniskujen väliä ja voimakkuutta. Lopulta Jay lähinnä vain leijaili hiljakseen eteenpäin ja ylitti harkitsevaisesti kylän rajan. Lähimetsä oli saastunutta ja vaarallista paikkaa, sinne ei Jay aikoisi nyt nokkaansa pistää, mutta sieltä voisi löytyä jokin korkea puu josta näkisi mihin suuntaan kannattaisi edetä ja voisi havannoida, mitä sen kulkureitin varrella sitten olisi. Jos Jay vaikka noista etummaisista puista katselisi, mistä löytyi jokin oikein korkea puu, niin että voisi sinne sitten lentää liihottaa tarkemmin tähystelemään. Tuijotellessaan ajatuksissaan - joita ei edes ollut varsinaisesti - eteensä Jay ei edes huomannut erään männyn vihreiden lehvien seassa istuvaa tummaa linnunhahmoa, ennen kuin kuuli hiljaisen kahahduksen linnun liikahtaessa ja havahtui nostaen katseensa. Lähes hymyilyttävä, typerä yllättynyt ja mistään tajuamaton ilme välähti Jayn kasvoilla, kun se siihen oli yllätetty heikkona hetkenään. Nopeasti tuo pahankurinen rastas kuitenkin ryhdistäytyi ja sen päästämä paheksuva nokan naksautus kajahti varmasti pöllöltä vaikuttavan suuren linnun luo, kun Jay laskeutui männyn viereiseen koivuun ja jäi tuijottamaan pöllöä varuillaan.
“Terve, kamu. Mitäs sitä täällä piilotellaan viattomia ohikulkijoita vakoilemassa?” Jay näpäytti lipevään, pahankuriseen sävyyn ja pörhisti sulkiaan uteliaan pahantahtoisesti, edelleen närkästyneenä siitä että sitä oli sen tietämättä niin varoituksetta saatettu tarkkailla kuka ties kuinka kauan.

Nimi: Jansku

27.02.2016 18:53
Saaga

Käännyin ympäri kesken kaiken ja lähdin lentämään lähemmäs kaupunkia. Löin siipiäni vain silloin tällöin ja lensin hiljaa eteenpäin. Vain varjoni kertoisi lähestymisestäni, en päästänyt ääntäkään en yhtäkään, kun lähestyin ihmisten asuttamaa kylää. Tahdoin tutkia ja seikkailla, en voinut haluilleni mitään ja olinhan minä ennenkin päässyt karkuun metsästäjiä, kissoja, koiria ja kaikkia muitakin kaupungin asukkeja. Kuka tietää, jos törmäisin siihen samaiseen naakkaan, joka oli minuun törmännyt. Lensin lähimetsän yli, välittämättä siitä, vaikka joku näkisikin varjoni ja katsoisi ylöspäin. Sukelsin alemmas ja pujottelin puiden välissä, hiljentäen vauhtia, kun metsä alkoi loppua ja puut harventua. Pysähdyin viimeiselle puulle, joka oli lähinnä kaupunkia ja laskeuduin sen oksalle. Tuijotin tiiviisti kohti kaupunkia, jossa olin useasti vieraillut ja paikkoja tutkinut. Siellä monet pikkulinnut talvea viettivät, ihmisten hemmotelun alaisina ja olivat melkeinpä niistä riippuvaisia. Hölmöt, tajuaisivat tehneensä virheen, kun ihmisten lemmikkieläin nappaisi ne. Myös petolinnuille, minua isommille, niille joille kelpasi lajitoveri ruoaksi, soivat lintulaudat mukavan ateriapaikan. Olin petolintu, mutten syönyt toisia lintuja. Söin myyriä sun muita pieniä nisäkkäitä. Vaikka eiväthän kaikki pikkulinnut sitä varmaan ihan heti tajunneet. Varsinkaan ne tyhmimmästä päästä olevat, jotka pelkäsivät jokaisen petolinnun käyvän päälle. Kyllähän minäkin päälle pystyin käymään ja tappamaan muita lintuja, mutta en minä sitä ilman syytä tehnyt. Huokaisin syvään ja vilkuilin ympärilleni. Pidin nyt tarkemmin silmällä ympäristöä, enkä aikonut antaa kenenkään yllättää minua.

Nimi: Kofeiini

27.02.2016 10:42
Jay

Jay levitti siipensä, joiden sulkapeite välkkyi ja hohteli kullanruskeana auringonsäteiden aikaansaamassa valossa, ja lehahti puusta jääden kaartelemaan männyn latvan ympärillä. Varis raakkui närkästyneesti kauempana ja Jayn pieneen päähän pälkähti tuuma. Jospa se pilailisi vähän tuon typerän mustan olennon kustannuksella. Jaylta kesti vain hetki palauttaa ääni mieleensä ja se mietti lyhyen tovin, ennen kuin avasi nokkansa ja päästi kamalan raakkuvan, käheän äänen, joka kuulosti kaamealta kuolemantuomiolta. Varis rääkäisi varoittavasti muille lähipuissa istuskeleville variksille ja Jayn tarkat silmät erottivat sen nousevan lentoon puusta. Jay kohosi korkeammalle ja liisi hieman lähemmäksi nähden variksen tuijottavan sitä. Se räkätti vahingoniloisesti tullessaan vain joidenkin metrien päähän mustanharmaasta linnusta ja kiepahti ilmassa härnätäkseen sitä, kun varis naksautti nokkaansa ja pörhisteli uhkaavasti pyrstösulkiaan.
“Painu muihin puihin istuksimaan, senkin iso tyhmä linnunkuvatus! Nämä seudut ovat vain parhaimmille lentäjille ja päästään teräville! Huolehtiiko emosi yhä sinusta, vai miten tuollainen iso poikanen on voinut säilyä hengissä näin kauan?” Jay pilkkasi ja teki hävyttömän valesyöksyn varista kohti. Varis aukoi uhkaavasti nokkaansa ja räpisteli hetken hölmön näköisesti paikoillaan valmistauduttuaan väistämään. Jay räkätti uudestaan ja raakkui härnäävästi imitoiden oivallisesti varisten käheää ääntä.
“Seuraavalla kerralla hoitelen sinut, senkin huonosti kasvatettu kakara!” varis sähähti, lehahti pois aiemmalta lentoradaltaan kierreltyään Jayn kanssa toisiaan ja laskeutui männyn oksalle sukimaan sulkiaan. Jayn nokasta kohosi voittoa juhliva sävel, ja rastas kaarsi pois. Se tutkaili allaan kulkevia seutuja ja maisemia lentäessään lähimetsän reunalta takaisin kaupunkia kohti ja näki ihmisten maleksivan kaduilla, puiden kahisevan hiljaa tuulessa, jonkun nakkelevan keppiä räkyttävälle koiralle ja pikkulintuparven aterioivan erään pihan lintulaudoilla. Jayn mielessä käväisi, jaksaisiko se laskeutua itsekin tankkaamaan, mutta ajatus pyyhkäistyi pian pois niin kuin sitä ei olisi ollutkaan ja Jay teki ilmassa pari syöksykieppiä ihan vain variksen ärsyttämistä seuraavasta mielihyvästä. Se osui hieman sivummas suoralta lentoreitiltään siinä surmansilmukoita kieputellessaan ja tunsi äkkiä ilmavirran leyhähdyksen siipisulissaan. Jay ei kuitenkaan välittänyt siitä vaan löi siipiään nostaakseen korkeutta, sukelsi sitten hyvin viistosti alaspäin niin että laski alemmas vain hiljalleen ja veti siipensä hetkeksi kylkiä vasten. Tuuli ujelsi ohitse ja viima pyörteili ympärillä. Jay kallisti itseään sopivaan kulmaan, teki äkkijyrkän kaarroksen ja liisi ilmassa yhtäkkiä korkeammalle sukeltaen kiepin jälkeen äkkijyrkästi maata kohti. Hipoessaan puiden latvoja Jay suoristi itsensä juuri ennen törmäystä ja jäi paikoilleen leijumaan iskien vain silloin tällöin siipiään lennon turvaamiseksi. Hämmästyksekseen se tunsi jonkin puhaltavan siipiinsä ja huomasi leijuvansa hiljalleen ylöspäin.
Termiikki!
Ja vieläpä voimakas sellainen! Jayn siivet ojentuivat ja se hakkasi niitä ensin pari kertaa jääden sitten puhalluksen voimistuessa leijumaan aloilleen.
Paitsi ettei se tehnyt sitä aloillaan. Termiikki, joka tarkoitti käytännössä suunnilleen lämpimän ilmavirran pylvästä, jonka puhallus kykeni parhaillaan nostattamaan linnun jopa kilometrien korkeuteen, kuljetti Jayta ylöspäin. Se puhalsi sen muutaman minuutin välein hitaasti lyöviin siipiin ja pörrötti hyvin kevyesti paria sulkaa. Jay nautti täysin siemauksin tästä loistotilaisuudesta ja nousi yhä ylemmäs auringon kullatessa sulkapeitettä. Se tähyili alas kaupunkiin ja naksautti viimein tyytyväisesti nokkaansa tuntiessaan lämmön niin hyväilevänä ympärillään. Jossakin vaiheessa Jay kuitenkin otti siivet alleen ja sukelsi pois houkuttelevasta termiikistä. Sen ulkopuolella oli jo hyvin kylmä, ja Jay värähti sulkiensa alla. Talvisin, kun suurimmat termiikit kuljettivat todella korkealle, ilma kylmeni monta kertaa aikaisemmin kuin kesällä. Niinpä Jay eivätkä kaikki muutkaan linnut kyenneet ottamaan termiikeistä kaikkea irti, vaan niiden oli tultava ajoissa pois. Jay liversi turhautuneesti mutta lähti joka tapauksessa laskeutumaan. Pikku hiljaa hyinen puristava kylmyys hölleni takaisin normaaliksi pikkupakkaseksi ja Jayn siivet havisivat, kun se istahti puun oksalle, hakaten niitä pari ylimääräistä kertaa ärtyneenä siitä että sen nautinto oli niin julmasti siltä riistetty ja myös osoittaakseen mahdolliselle lähistöllä oleville linnuille, että ei pelännyt ketään eikä mitään.

Nimi: Jansku

26.02.2016 19:38
Saaga

Lehahdin lentoon puun oksalta ja äänettömästi lensin eteenpäin, tutkaillen alla siintäviä maita ja mantuja. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla ja kaarsin hiukan vasemmalle, väistäen puuta ja kohoten sitten korkeammalle. Lumi oli saapunut myöhässä tänä talvena, mutta eipä se paljoa haitannut. Ainakin oli pitkään pystynyt metsästämään hyvin hiiriä ja myyriä. Niitähän olin nytkin metsästämässä ja siksi pidin tarkkaan silmällä alla viistävää maata. Myös tietysti ihmisten varalta, en halunnut joutua ammutuksi. Suuntasin kohti peltoja, tiesin hyvän hylätyn pellon, missä hiiriä ja myyriä usein kohtasi. Matka taittui nopeaan tahtiin ja pian jo näinkin pellon. Sukelsin alemmas ja lentelin suhteellisen pienen, hylätyn pellon yläpuolella, etsien merkkiä, pienintäkin liikahdusta valkeassa lumessa. Välillä laskeuduin pellon laidalla olevalle puun oksalle, jolla pidin pienen tauon lentämisestä, en nimittäin halunnut rasittaa itseäni liikaa näin talvisaikaan, jolloin energiaa piti säästää. Ei sitä koskaan voinut tietää, jos jostakin ilmestyisi metsästäjä, peto tai minua suurempi lintu, joka yrittäisi minut pois ajaa. Nousin jälleen siivilleni ja jatkoin pellon tarkkailua ja huomatessani liikettä, lähdin äänettömästi lähestymään lumen päälle eksynyttä myyrää. Ojensin jalkani kohti myyrää ja laskeuduin sen päälle, puristaen kynteni sen ympärille. Yhdellä puristuksella sen tapoin, kynteni upotessa sen pehmeään vatsaan, tappaen sen. Vilkuilin ympärilleni ja lensin takaisin puun oksalle aterioimaan. Syötyäni myyrään katselin ympärilleni ja pidin jälleen pienen tauon. En kuullut tai huomannut takaapäin lähestyvää vierasta lintua, joka ei sekään minua huomannut. Minua hiukan pienempi lintu törmäsi selkääni ja putosin oksalta, saaden siivet alleni viime hetkellä. Toinen sai myös hidastettua putoamistaan ja vedin siipeni vasten vartaloani tuijottaen kylmästi minuun törmännyttä naakkaa.
”Mikä sinua vaivaa!? Oletko ihan sokea vai?” ärähdin pienemmälle, vaikka eihän naakka minua paljoa pienempi ollutkaan. Naakka vain suki sulkiaan ja siirsi tummat silmänsä minua kohti kun sille ärisin. Se ei kovin pahoittelevalta näyttänyt, enemmänkin nyrpeältä.
”Anteeksi nyt vain neiti hienohelma. Sattuiko kovastikin? Tuliko pipi ja itku, kun joku vahingossa törmäsi?” se kysyi sarkastisella ja ärsyttävällä äänensävyllä. Hymähdin ja paransin ryhtiäni, tuijottaen toista.
”Pidä vain nokkasi ummessa pikkulintu. Hankkisit silmät päähäsi ja varoisit keneen törmäät.” hymähdin toiselle ja heiluttelin siipiäni ärsyyntyneenä ja tylsistyneenä.
”No voi ei, nyt hienohelma suuttui. Mitä se tekee? Kutsuu äidin paikalle?” toinen rääkkyi ja mulkaisin sitä oikein julmasti. Hyökkäsin toista kohti, kaataen sen selälleen ja painoin sitä lunta vasten.
”Hei ihan rauhassa vain. Etkö pientä pilaa ymmärrä?” se kuulosti hiukan hämmentyneeltä, kun olin sen noin vain maahan kaatanut. Puristin kynteni sen kaulan ympärille ja tuijotin sitä suoraan silmiin.
”Ole iloinen siitä, että olen nyt kiltillä päällä. Muuten repisin pikku nappisilmäsi irti päästäsi.” sähisin toiselle ja päästin sen irti. Naakka meni heti kauemmas ja hymähti.
”Hullu pöllö.” se mumisi ja lensi pois paikalta. Tuijotin sen perään hetken, kunnes käännyin kannoillani ja lähdin kohti korpea, kauemmas pelloista ja sen lähettyvillä kulkevista ihmisistä.

©2017 ♦ Korpitaival ♦ - suntuubi.com